Trapped

Multa on pyydetty että kertoisin, miten tää koko viiltely on alkanut. Joten voisin siitä tässä postauksessa kertoa.

Ihan ensimmäisen kerran kokeilin viiltelyä ollessani viidennellä luokalla. Olin tuohon aikaan ahdistunut, mitä siitä muistan. Olin lukenut paljon viiltelystä ja teki mieli kokeilla mihin sitä itse pystyy. Muistaakseni kokeiltiin sitä ensimmäisen kerran parhaan kaverini kanssa koulussa mattoveitsillä. Siis ihan sellasia pintanaarmuja, joista tuli just ja just verta. Ei sitä sillon uskaltanut mitään syviä tehdä, ei tietenkään. Koko homma oli vastenmielistä, mutta silti teki mieli aina kokeilla vähäsen.

Kuudes luokka oli sitten taas aika rauhallista aikaa, ei mulla sillon ollut mitään alakuloisuutta.

Noin 1,5 vuotta ensimmäisten kokeilujen jälkeen, aloin välillä viiltelemään ranteita saksilla, vähän syvempiä kuin aikasemmin, mutta aika naarmuja kumminkin. Sellasia, että ranteessa on vielä yhdet jäljet siitä. Syitä saattoivat olla esim. mustasukkaisuus tms. Jäin siitä silloin kumminkin kiinni vanhemmille, huolissaan ne olivat ja selittivät, että joudun sossujen kanssa tekemisiin, jos joku muu näkee mun ranteen. Jäljet ei siis todellakaan olleet pahoja.

Yläasteelle siirryttäessä keksimme parhaan kaverin kanssa uuden viiltelyesineen: terottimen terä. Aloin myös viillellä jalkoihin, koska käsistä jäin jo kiinni. Muistan illan, kun oltiin parhaalla kaverilla ja kummatkin siinä istuttiin lattialla ja viillettiin jalkoja. Mitä helvettiä meidän päässä on sillon liikkunu? Se oli vaan sellasta "täähän on hauskaa".

En enää muista milloin aloin taas viiltelemään, ehkä n. vuosi eteenpäin yläasteen alkamisesta. Viillot paheni jossain vaiheessa, kun enää ne tavalliset ei riittänyt.

Nykyään haluan tehä vaan kokoajan syvempiä, ahdistun jos epäonnistun. En uskalla luopua siitä, joskus tuntuu että se on ainoa asia, joka on mun kanssa sillonkun mulla ei oo ketään muuta. Pelottaa, että jään joskus ihan yksin. Sillonku on yksinäinen olo, voin aina turvautua mun teriin, tiiän ettei ne hylkää mua, jossen hylkää niitä. Huoh.