Näytetään tekstit, joissa on tunniste höpötys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste höpötys. Näytä kaikki tekstit

26.11.13

Disconnected


  Mihinkään ei voi luottaa. 
Täällä kaikki vaan tuottaa pettymyksiä pettymysten perään.
Mutta pahin pettymys on kun joku lähtee elämästä yllättäen. Miten sellanen asia käsitellään, kun joku, johon on luottanut täydellisesti vaan lähtee? Joku, kehen on luottanut niin paljon, ettei olisi ees pystynyt uskoa että se voisi tehdä sulle niin. Ihminen, kenen sanat, teot ja ihan vaan vierellä olo ja se tuki on ollut parasta ja korvaamatonta. Ainoa, kenen puoleen on voinut kääntyä kun oma taakka on liian raskas yksin kannettavaksi. Ajatellut monesti, kuinka ei voi koskaan osoittaa kiitollisuuttaan siitä kaikesta. Uskaltanut luottaa siihen ettei se jätä sua yksin. Se joku on osoittanut sulle joka päivä, kuinka paljon merkitset sille. 
Ihan ku musta ois revitty kaikki pois. Liian monesti on päiviä, jolloin tajuan ettei mulla oo täällä enää mitään ja samalla mietin, miksi hitossa mä sitten oon täällä vielä. Ennenkin ajatellut, että mitä mä sitten teen jos niin kävisi joskus, että mulla ei enää olisi häntä? Ajatuskin on saanut mut hysteerisiin kyyneliin.

Miksi haluaisin tai uskaltaisin enää luottaa mihinkään?

27.10.13

The hardest mistakes

Olen viillellyt 4 vuotta. 
Ensimmäiset kaksi vuotta hyvin satunnaisesti, kokeilunhaluisia pintanaarmuja.
Seuraava vuosi alkoi jo olla aikaa, jolloin viiltely toi helpotusta omien ahdistuksen ja epätoivon tunteiden keskelle.
Terään oli helpompi tarttua, kun siihen liittyi voimakkaasti jotain hyvää.
Oli se tunne sitten ahdistus, suru, pettymys, häpeä, niin terä oli aina valmis helpottamaan oloa.
 Vajotessani yhä syvemmälle, alkoi viiltely olla joka päiväinen huvi.
Se alkoi olla pakkomielteistä. 
Viilsin monta kertaa päivässä.
Herätessäni, koulun vessassa, suihkussa, sängyssä ennen nukahtamista.
Koko ajan oli paha olo ja terän täytyi olla valmis milloin vain.


Mä oon joutunut mun vanhempien takia rajoittamaan liikaa.
Reidet on ainoa paikka, johon uskallan viiltää.
Porukat tarkistaa säännöllisesti sääret ja käsivarret.
Käsiin ja sääriin en ookkaan kesäloman jälkeen viiltänyt.
Vaikka tekis niin pirusti mieli, en voi.
Onneksi mulla on sentään yks paikka.
Mä en pystyis luopumaan terästä kokonaan.

10.9.13

Made of gold

Mitä vittua, olenko muka oikeesti kirjottanut viimeks kuukaus sitten? Aika menee niin pirun nopeaa..
Mutta mitäs oonkaan tänne viimeksi sekavissa ajatuksissani kirjottainut?
Elikkäs ensinäkin oon luvannut infota teitä mun painosta, kalorisuunnitelmasta sun muusta.
En noudattanut kalorisuunnitelmaa päivääkään, unohin sen jo ennen ensimmäistä iltaa. Tästä huomaa miten huipussaan mun motivaatio on.. not. Paino on pysynyt suunnilleen samassa lukemassa, mitä en vieläkään kerro. Ehkä kuitenkin ajottain yläkantissa..

Syitä miksen oo kirjottanut on monia. Mun elämässä on tapahtunut paljon asioita sekottavia asioita, joita en kuitenkaan voi mainita täällä, ihan vaan tunnistusvaaran vuoksi. Mulla ei myöskään oo sitä motivaatiota kunnolla tehdä mun järkyttävän isolle painolle mitään. Viiltely on myös loppunut seinään mun vanhempien uhkauksen takia. Ei, mä en oo silti lopettanut lopullisesti. Nyt on vaan aika, jolloin en halua riskeerata mun kotona asumista. 

Näistä asioistahan mun kirjotukset koostuu, joten ei ole ollut kirjotettavaa? 
Mulla on ollut älyttömän huonoja sekä hyviä päiviä tässä kuukauden aikana, joista ei ole ollut tarvetta tai turvallista kuitenkaan kirjoittaa täällä.

On mulla silti jotain uutta kerrottavaa, vaikkei kovin hetkauttavaa. 
Aloitin viime viikolla psykologikäynnit kesän tauon jälkeen, tosin eri psykologin luona. Oon käynyt uuden luona vasta kerran, mutta tää ihminen vaikuttaa paljon mieluisammalta psykologilta, kuin edellinen. Tää uusi pitää keskustelua yllä paremmin, eikä kysele tyhmiä. 


1.5.13

Young and aspiring

Huoh. Psykologilla käynti on ihan turhaa paskaa. Menin sinne alunperin viiltelyn vuoksi, mutta ensimmäisellä käynnillä menin sitten kertomaan mun laihduttamisesta. Sen jälkeen viiltelystä ei olla puhuttu melkeen lainkaan, mutta siellä mun laihdutus tuntuu olevan maailman isoin asia. Mä en halua puhua siitä, kuinka mun vatsa, reidet, pohkeet, perse, posket on liian isoja. En haluu muistaa sitä kuinka iso oon. Mua vituttaa se, kun ollaan muka niin huolissaan ja ymmäretään täysin kaikki. Kaikki asiat mitä siellä kerron, on niin pinnallista, niin turhaa ja siitä tehään silti iso asia.

Toiseks mua vituttaa myös se, että monet selittävät sanat anoreksia tai syömishäiriö siten, että syömishäiriöinen on omasta mielestään liian lihava ja siksi lahduttaa itsensä sairaalloiseen kuntoon. Että jokainen syömishäiriöinen pystyy paastoamaan viikkoja ja liikkumaan puolet päivästä. Että kaikki painaa sen 30 kiloa. 
Jos kukaan on kokenut edes jotain sitä vastaavaa, ne tietävät. Syömishäiriö on vaan omien tyhjien lupausten varaan nojautumista. Jatkuvien epäonnistumisten tie. Pimeyttä koko paska.
 

Tällä hetkellä mä en oo onnellinen mun painon suhteen. Tiiän että se on ihan liikaa. En silti jaksa tällä hetkellä tehä asialle mitään. Voisin sanoa, että mulla menee pintapuolin nyt ihan hyvin. Nyt kuitenkin tiiän kuinka helppoa mun on saada paino putoamaan, kunhan jaksan yrittää. Viiltely tulee olemaan ens vuonna helpompaa. Ens talvi ja koko vuos tulee olemaan monella tavalla stressaavampaa ja ahdistavampaa aikaa. Siksi mä tiiän jo nyt, että ens vuonna mä vajoan syvemälle kuin koskaan. Enkä pääse ylös yhtä helposti.

22.3.13

This war is ours

NYT VÄHÄN ERILAISTA!


Mitä ruokia suosin laihdutuksen aikana?

No tää perus, eli tietenkin mahdollisimman vähäkalorisia ruokia. Aamupalan syön aina ja yleensä se on leipä tai murot, ja tietenkin kupillinen vihreää teetä. Koulussa jätän syömättä, en siis syö 5-9 tuntiin mitään. Jos päivä menee hyvin, syön kotona enää suhteellisen pienen annoksen kotiruokaa ja juon vihreää teetä ja vettä. Tolla tavalla oon saanut pudotettua painoa eniten, 5kg. Mutta siis niitä ruokia.. raejuusto, kurkku, hapankorput ja tonnikala. Tietysti on muitakin mutta noi tulee ekana mieleen.
 Mutta sitten kun se ei mene hyvin... suklaata, karkkia, keksejä, jäätelöä, energiajuomia ja kaikkea mitä vaan kaapeista löytyy. Tähän vielä se että mun kalorikulutus on luultavasti tällöin tosi pieni. Koko laihdutushomma on mun kohdalla jojoilua. Tän viikon aikana mulla on mennyt ihan kokonaan överiksi.. jospa se motivaatio sieltä pikkuhiljaa palailis? Se palaa varmasti huhtikuun alussa tietyistä syistä!

Hyvä esimerkkipäivä voisi näyttää tältä:

~ Sämpylä
~ Jauhelihakeitto 
~ Vihreää teetä ja vettä
alle 500kcal

Sitten tähän liikunnat päälle.. muuta liikuntaa en harrasta kuin tanssia ja koululiikunta. Lenkkeilen kyllä satunnaisesti, mutta nyt kylmillä ilmoilla en pysty astumaan ulos. Palelen melkeen aina, vaikka oisin syönyt enemmän kuin hyvin, silti palelen. 

20.3.13

Never too late

Mulla on tosi ristiriitaiset fiilikset. Hyvinä päivinä ajattelen "Mä oon hyvä tälläisenä, eihän musta ees vaatteiden läpi huomaa masua tai muuta, en mä tahdo pilata mun elämää laihduttamisella" ja sitten useimmiten kaikki mahdolliset äänet mun sisällä huutaa siitä kuinka iso ja ruma oon ja on pakko laihtua. Mä en tiiä mitä mun pitäis uskoa. Mä haluan enemmän olla laiha, pieni, kaunis. Silti välillä kuulostaa järkevämmältä olla laihduttamatta ja elää onnellista elämää. Muttakun mä en ole onnellinen näin. Uskon, että oon onnellinen pienenä. Miksei mun pää suostu ymmärtämään sitä seikkaa? Mulla lahoo pää näiden ajatusten kanssa. Haluisin nykyään vaan nukkua. Se varmaan onnistuisikin helposti, nykyään nukuttaa kokoajan.


Muuten! Kesä on tulossa ja te jotka ootte viilelly jalkoihin, aijotteko kulkea koko kesän farkkulinjalla vai uskallateko kulkee shortseissa ym? D:

12.3.13

Mercy

Kalorit pysy just ja just alle 500. 

Olin sitte niinkin tyhmä, että menin siellä polilla möläyttämään että laihdutan, yritän pitää kalorit alle 500 ja oon laihtunut jo parhaimmassa tapauksessa viisi kiloo. Hups. "Tietääkö sun vanhemmat?" Ei tiennyt, nyt tietää. Onneksi suhtautuminen oli parempi kun aattelin, mutta en kyllä haluu että noi rupee vahtimaan syömisiä tai katteleen paljonko käyn vaa'alla. 

Mua rupee ketuttaa toi sama paskan jauhaminen, toivottavasti ens viikon perjantaina ois jotain muuta kun sitä samaa. Eli siis se seuraava tapaaminen pelkän psykologin kanssa on 22.3. Onneksi se psykologi oli nuori ja vaikutti tosi mukavalta.

Haluisin tehä välillä vähän erilaista postausta, oisko kellään ideoita?

20.1.13

Knife called lust

Ääää.. niin paljon asioita ja en tiiä mistä alottaisin. Taidan kumminkin alottaa vaikka viiltelyyn liittyvästä asiasta. Jäin eilen aamulla viiltelystä mun vanhemmille kiinni. Ne ei oikeen ottanu mua tosissaan. Ne kumminkin kysyi haluunko mä mennä johonki puhumaan ja lupauduin. Nyt saan vihdoinkin apua tähän asiaan. Luulin, että olisin ihan kuset housussa jos jään kiinni. En ollut, oli jotenki helpottunut olo. En oo ite saanut aikaseks hankkia apua, niin on kiva että joku tekee sen mun puolesta ja tukee mua muutenkin tässä asiassa.


Mulla on ekaa kertaa olo, että mä voisin uskaltaa päästää tästä paskasta irti. En pelkää enää sitä, että jäisin yksin. En usko ees jääväni yksin. Uskon et voin lopettaa. Ainaki vähitellen. Mulla on hyvä olo nyt. Mikään ei ahdista. Btw, ens viikolla yritän entistäkin kovemmin noudattaa tätä dieettiä, kun söin koko viikonlopun miten sattuu + siihen päälle vielä juomista tulleet kalorit. Lupaan.



30.12.12

Never enough

Tänään oon syönyt kalapuikkoja ja ranskalaisia ja juonut mustaa teetä, ja enempää en aijo syödä tänään. Eli n. 350 kaloria tälle päivälle. Aika täys olo, en edes usko että tekis mieli syödä enää enempää.


Mitä mä toivon uudelta vuodelta? Hmm.. toivon ainakin että pystyisin kontrolloimaan itteeni ja tekemisiäni ja ajatuksiini paremmin. Toivon myös että pystyn noudattamaan jotain dieettii loppuun asti! Ja toivon myös että saan olla paljon mun elämän tärkeimpien ihmisten kanssa♥ toivon myös että mun numerot ei putoo, koska oon nyt hyvällä linjalla. Toivon, että ens talvesta tulee lumisempi ja kylmempi kuin tää talvi. Haluisin kanssa, että pystyisin pitämään mun elämän järjestyksessä.


Mitä te toivotte vuodelta 2013? :)

25.12.12

Waves

Mun mieliala heittelee paljon nykyään. Tuntuu, että kaikki pienetkin asiat voi romauttaa mun maailman hetkessä. En jaksa tehä mitään. En ees jaksa vaivautuu pihalle kuluttamaan näitä saatanan kaloreita. Vittu kaikki kaatuu päälle. Oon väsyny kaikkeen. Mul on ikävä mun kultaa ja siks otan kaikki pienetkin asiat raskaasti. Hermot on kireellä. Vittuilen kaikille ja suutun olemattomista asioista.

Haluun kotiin. Mua ahdistaa kun en saa täällä omaa tilaa, noh pienessä mökissä kun ollaan nii pakkohan se on melkeen kokoaja samassa tilassa olla. Ahdistaa myös tää ruokamäärä minkä oon syöny. Onneks täällä ei ole vaakaa.





17.12.12

Trapped

Multa on pyydetty että kertoisin, miten tää koko viiltely on alkanut. Joten voisin siitä tässä postauksessa kertoa.

Ihan ensimmäisen kerran kokeilin viiltelyä ollessani viidennellä luokalla. Olin tuohon aikaan ahdistunut, mitä siitä muistan. Olin lukenut paljon viiltelystä ja teki mieli kokeilla mihin sitä itse pystyy. Muistaakseni kokeiltiin sitä ensimmäisen kerran parhaan kaverini kanssa koulussa mattoveitsillä. Siis ihan sellasia pintanaarmuja, joista tuli just ja just verta. Ei sitä sillon uskaltanut mitään syviä tehdä, ei tietenkään. Koko homma oli vastenmielistä, mutta silti teki mieli aina kokeilla vähäsen.

Kuudes luokka oli sitten taas aika rauhallista aikaa, ei mulla sillon ollut mitään alakuloisuutta.

Noin 1,5 vuotta ensimmäisten kokeilujen jälkeen, aloin välillä viiltelemään ranteita saksilla, vähän syvempiä kuin aikasemmin, mutta aika naarmuja kumminkin. Sellasia, että ranteessa on vielä yhdet jäljet siitä. Syitä saattoivat olla esim. mustasukkaisuus tms. Jäin siitä silloin kumminkin kiinni vanhemmille, huolissaan ne olivat ja selittivät, että joudun sossujen kanssa tekemisiin, jos joku muu näkee mun ranteen. Jäljet ei siis todellakaan olleet pahoja.

Yläasteelle siirryttäessä keksimme parhaan kaverin kanssa uuden viiltelyesineen: terottimen terä. Aloin myös viillellä jalkoihin, koska käsistä jäin jo kiinni. Muistan illan, kun oltiin parhaalla kaverilla ja kummatkin siinä istuttiin lattialla ja viillettiin jalkoja. Mitä helvettiä meidän päässä on sillon liikkunu? Se oli vaan sellasta "täähän on hauskaa".

En enää muista milloin aloin taas viiltelemään, ehkä n. vuosi eteenpäin yläasteen alkamisesta. Viillot paheni jossain vaiheessa, kun enää ne tavalliset ei riittänyt.

Nykyään haluan tehä vaan kokoajan syvempiä, ahdistun jos epäonnistun. En uskalla luopua siitä, joskus tuntuu että se on ainoa asia, joka on mun kanssa sillonkun mulla ei oo ketään muuta. Pelottaa, että jään joskus ihan yksin. Sillonku on yksinäinen olo, voin aina turvautua mun teriin, tiiän ettei ne hylkää mua, jossen hylkää niitä. Huoh.


11.12.12

Louder than thunder

Jeejeejeee!! Tänää oon syöny n. 355 kalorin edestä banaanin, pienen patongin palasen ja piltin. Tekee mieli ruokaa, muttei oo sillä lailla erityisemmin nälkä. Paino oli tänään 43.9. Oon palellu koko päivän ja päässä heittää, koska verensokeri on alhaalla. Toivottavasti huomennakaan en sorru syömään, niin kaikki menis hyvin.

Eilen tein yhden säälittävän viillon jalkaan. Mua alkoi ahdistaa se, etten pystyny parempaan eilen. Mutta tajusin yhen asian. Luulen, että mua arvostetaan enemmän. Tuntuu, että se on ees yksi asia, jossa onnistun. Haluun kokoajan tehdä parempia, syvempiä ja pidempiä viiltoja. Piirrän paljon yliampuvia kuvia viilloista ja katson paljon kuvia ja luen blogeja. Mulle ehdotettiin eilen, että menisin puhumaan jollekkin nuorisopsykologille. Enpä tiiä sitten kumminkaa, ei mulla oo uskallusta puhuu sellasille.
Haluisin yhen päivän olla välittämättä muiden tunteista ja viiltää niin paljon kun pystyn.

Monesti sanotaan että itsemurha on itsekäs teko. Onko sitten viiltely itsekästä? Mä en oo varma omassa tilanteessani siitä. Moni mun läheinen ystävä pahottaa mielensä siitä, mutta mulla on pakkomielle. En voi vaan yhtäkkiä luvata etten enään ikinä viillä ja pitää sitä lupausta. Se vaan ei välttämättä oo muiden helppo ymmärtää.