Olen viillellyt 4 vuotta.
Ensimmäiset kaksi vuotta hyvin satunnaisesti, kokeilunhaluisia pintanaarmuja.
Seuraava vuosi alkoi jo olla aikaa, jolloin viiltely toi helpotusta omien ahdistuksen ja epätoivon tunteiden keskelle.
Terään oli helpompi tarttua, kun siihen liittyi voimakkaasti jotain hyvää.
Oli se tunne sitten ahdistus, suru, pettymys, häpeä, niin terä oli aina valmis helpottamaan oloa.
Vajotessani yhä syvemmälle, alkoi viiltely olla joka päiväinen huvi.
Se alkoi olla pakkomielteistä.
Viilsin monta kertaa päivässä.
Herätessäni, koulun vessassa, suihkussa, sängyssä ennen nukahtamista.
Koko ajan oli paha olo ja terän täytyi olla valmis milloin vain.
Mä oon joutunut mun vanhempien takia rajoittamaan liikaa.
Reidet on ainoa paikka, johon uskallan viiltää.
Porukat tarkistaa säännöllisesti sääret ja käsivarret.
Käsiin ja sääriin en ookkaan kesäloman jälkeen viiltänyt.
Vaikka tekis niin pirusti mieli, en voi.
Onneksi mulla on sentään yks paikka.
Mä en pystyis luopumaan terästä kokonaan.
